Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet

Viisikuinen vauva on aika ihana <3

Joko mun pieni vauva täyttää ensi viikolla viisi kuukautta!? Olin ajatellut että kirjoitan vauvakuulumisia vasta puolen vuoden tienoilla mutta sitten tajusin että 6 kk vauva on jo ISO vauva ja haluan kylpeä hetken vielä tässä pikkuvauva-ajassa…

Viisikuinen vauva (tai ainakin meidän Deniz, hihi <3) on aika ihana. Isosisko ja hänen touhunsa ovat kiinnostavinta maailmassa ja baban kanssa nauretaan makeimmat naurut. Mutta tapa, jolla hän katsoo minua – katseen perusteella voisi luulla, että sen suurempaa rakkautta ei ole olemassakaan. Kohtaamme yön aikana miljoona kertaa ja silti aamuisin hänen syvänsiniset silmänsä loistavat siitä onnesta, että hän näkee minut.

Joko olen oikeasti luonnonlahjakkuus, köh köh, tai meidän lapsemme ovat vain niin perustyytyväisiä (tai sekä että), ja tämänkin kerran tuntuu, että Deniz vain luiskahti osaksi perhettämme – kuin hän olisi kuulunut tänne aina. Kaikki on mennyt niin upeasti ja tuntunut tosi helpolle. Hän tosiaan heräilee edelleen yöllä tosi paljon ja olin vielä viime viikolla tosi väsynyt asiaan. Mutta sitten tajusin että oikeasti mua väsyttää muutto ja työt ja se että jään miettimään kaiken maailman asioita syöttöjen välissä. Kun mieli on muista asioista selkeä, herätykset ei tunnu aamulla juuri missään. (Koska se katse. Ja kahvi.)

En tykkää kauheasti jakaa lapseni mittoja ja mitä he “osaavat” tehdä tietyssä iässä. Muistan kirjoittaneeni sellaisen postauksen kun Ela täytti 1 kk ja jotenkin se tuntui heti julkaisun jälkeen väärältä. Äideillä on somessa vertailtavaa ihan riittävästi muutenkin ja äidinvaiston ääni voi sammua herkästi, jos jäädään muiden kokemuksiin kiinni. Mulla on myös joku ihme vastarannankiiskin vaihe menossa kun haluaisin demonstroida kaikkia hulinatermejä ja unikouluja vastaan. (Vaikka juuri vähän aikaa sitten käytin itsekin Denizistä hulinavaiheen nimitystä ja Elallekin olemme pitäneet unikouluja.) Juuri nyt tuntuu siltä että haluan antautua kaikelle mitä lapseni kaipaavat. Väsytän vain itseäni kun mietin että pitäisikö vauvaa sittenkin opettaa tutille tai mittauttaa esikoisen rauta-arvo yöherätysten takia, kun voin vain tarjota tissiä ja syliä – vaikka “joutuisinkin” tekemään sitä se 12 kertaa yössä.

(Tai sitten olen lopullisen burn outin partaalla ja kaikki keinot on jo käytetty loppuun… 😄)

(Ja rehellisesti ei Deniz osaa edes tehdä mitään, mistä kertoa. Hän vain köllöttelee ja nauttii elämästä ja maidosta. 😄)

Mutta, mikä parasta – ihan okeasti, rutiineja rakastavana ihmisenä haluaan purskahtaa itkuun onnesta – MEILLÄ ON SELKEÄ PÄIVÄRYTMI! He herää molemmat samoihin aikoihin (aina jompi kumpi herättää toisen), ja kun Ela menee ulkoilemaan, on Denizin ensimmäisten päiväunien vuoro. Hän voi nukkua ne kätevästi ulkona vaunuissa kun me leikitään yhdessä tai sitten kotona kun Ela on isän kanssa ulkona ja mä tadaa, omassa rauhassani tekemässä töitä tai vaikka lukemassa kirjaa! (Tai juomassa sitä kahvia ja keräämässä itseäni.) Elan ainoat päiväunet ja Denizin toiset päiväunet alkavat myös samaan aikaan, vaikka toki Deniz ei jaksakaan samanlaisia maratonpäikkyjä mitä isosiskonsa. (Vielä tulee jaksamaan, vaikka niihin opettaminen olisi viimeinen tekoni tässä maailmassa.) Eikä tämä lopu tähän: Deniz nukkuu viimeiset päikkärit kun Ela menee toisen kerran ulos, hallelujah!!! LISÄÄ omaa rauhaa siis myös illasta. Olisipa se aina näin. (Mutta todennäköisesti kaikki heittää häränpyllyä heti sillä hetkellä kun julkaisen tämän postauksen.)

Esikoisesta ja myös viimeisen viiden kuukauden ajalta olen oppinut, että kaikki vain paranee ja helpottuu mitä isommaksi lapsi kasvaa. Mutta silti, huomaan jatkuvasti toivovani, että aika voisi pysähtyä juuri tähän.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Koti & Sisustaminen

Kadutko ennemmin jotain mitä teet vai mitä jätät tekemättä?

Kuinka viettää uuden vuoden alun, määrittää se loppuvuoden kulun.

Siinä tapauksessa mun loppuvuosi on uneton, stressaantunut ja etääntynyt. Onnellista uutta vuotta vain!

No ei kai, ihan kaikkiin sanontoihin mäkään en usko.

Mä en haluaisi pitää näin usein näin pitkiä blogitaukoja. Haluaisin olla se ihminen, joka osaa olla asiallinen ja ammattimainen paskamyrskynkin keskella. Mutta minkäs teet kun et osaa elää muulla tavalla kuin fiilis edellä – enkä todellakaan tarkoita tätä omakehuna. Haluaisin olla välillä se ihminen, joka antaisi järjen päättää.

Joka tienristeyksessä jaksaisi pysähtyä ja oikeasti miettiä vaihtoehtoja ja välillä, hitto vie, olla miettimättä mitään. Ja vaikka tietäisi mitä pitää tehdä, malttaisi silti odottaa hetken ennen kuin jatkaa matkaa. Varmuus ei ole aina päätös.

Olemme yöpyneet uudessa kodissamme maanantaista asti. Pelkällä patjalla sillä tilasimme spontaanisti kokonaisen futonsänkypaketin, jossa on 15 viikon (!!!) toimitusaika. Pikkuhuomautus: en ole koskaan edes kokeillut futonpatjaa.

Myös tämä koti on vuokrattu vain kuvien perusteella, ex-tempore muutamalla klikkauksella Lumon nettisivuilta. Se oli (virtuaali)rakkautta ensisilmäyksellä.

En osaa seistä niissä risteyksissä. Mitä ihmiset tekevät risteyksissä?! Menevät kokeilemaan patjoja uudestaan ja uudestaan, jotta sängyn saamiseen menisi vielä pidempi aika? (Kyllä.) Harkitsevat täydellistä asuntoa vielä hetken, vaikka siinä on se riski että joku ehtii nappaamaan sen sillä välin? (Valitettavasti kyllä.)

Ehkä kyse on siitä, että kestäisikö mieluummin katumusta siitä, mitä on tehnyt vai katumusta siitä, mitä on jättänyt tekemättä. Ja mä olen aina tiennyt kumpaan leiriin mä kuulun.

Uusi koti on ihana mutta ilmassa on ihmeellistä “muuttomasennusta”. Edellinen asunto oli lämpimämpi ja sohva näytti siellä arvokkaammalle ja kauheesti mennyt kaikeen rahaa ja nönnönnöö. Silti, eilen ei tarvittu kuin viisi minuuttia täydellistä hiljaisuutta kun katsoin ulos parvekkeelta ja tiesin sydämessäni, että tää oli oikea päätös.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com