Kategoriat
Koti & Sisustaminen

8 kysymystä ja vastausta uudesta kodista

Sisustusblogeissa kiertää haaste kahdeksasta kysymyksestä kodin tiloista, jota kautta ajattelin kertoa meidän kodistamme lisää. Muutimme tähän asuntoon tosiaan tammikuussa enkä ole tehnyt mitään erillistä asuntoesittelyä, joten olkoon tämä eräänlainen sellainen. 😁

Kuvitukseksi valitsin satunnaiset alkuvuoden aikana räpsityt puhelinkuvat – toimivat mielestäni aidommin, kuin jos olisin tänään ottamalla ottanut uudet.

Kommenteissa saa toki kysyä kodista lisää! 🙂

1. Paikka, jonka sotkuisuus ärsyttää ensimmäisenä?

Eteinen. On ihana tulla kotiin kun eteinen on siisti ja simppeli. Meillä on pitkä eteinen, jossa on tällä hetkellä iso peilikaappi ja Torista ostettu, käsityönä valmistettu puupenkki. Ei muuta. Ulkovatteet ja kengät ovat peilikaapissa. Onneksemme meillä on (näin kerrostalossa) viereisen oven takana yleinen kuivauskaappi, jonne voi viedä esim. lasten kuravaatteet kuivumaan. Samassa paikassa on myös vaunuvarasto, eli leveitä sisarusvaunujakaan ei tarvitse säilyttää sisällä asunnossa.

Myös isomman kylpyhuoneen sotkuisuus ärsyttää, sillä vietämme siellä paljon aikaa: pesemme ja kuivatamme pyykit, kylvemme ja saunomme, vaihdamme vaatteet ja vaipat, pottailemme… Siellä on jo valmiiksi paljon, harkitusti vietyä tavaraa enkä kestä, jos siellä on mitään ylimääräistä.

2. Paikka, jossa viihtyy koko perhe?

Keittiö, Elan huone ja parveke. Keittiössä laitamme ruokaa ja syömme pitkän kaavan mukaan, Elan huoneessa istun usein lasten kanssa seuraamassa heidän touhujaan ja parvekkeella syömme jo nyt välipaloja ja potkimme jalkapalloa. Ostimme juuri täytettävän altaan sinne kesäksi ja haaveilen, että lapseni lilluvat siinä kaikki aamupäivät kun itse kylven auringonpaisteessa ja juon kahvini kuumana.

3. Paikka, joka kaipaisi remonttia?

Ei mikään, sillä talo on uusi. Mutta laittamista ja sisustamista kylläkin: ainakin työhuone, parveke ja alakerran terassi.

Työhuone on näistä keskeneräisin, mutta on pieni mahdollisuus että siitä tulee ajan myötä Denizin huone tai molempien lasten nukkumahuone ja Elan huoneesta leikkihuone. Siksi en kiirehdi sittenkään sen sisustamisessa.

Hassua, työhuone (eli työrauha) oli yksi isommista syistä, miksi muutimme alunperin isompaan asuntoon ja nyt olen jo luopumassa siitä… 😄

4. Paikka, jota haluat sisustaa seuraavaksi?

Parveke! Mutta en toisaalta keksi mitä muuta roudaan sinne kuin sen lasten altaan. 😄 Ehkä patjan, vesipiipun ja itämaisia tyynyjä… (No ei lol. Parvekkeella ei saa polttaa.)

5. Paikka, jossa rentoudut parhaiten?

Olohuoneen sohva tai sauna. Meiltä näkee olohuoneen sohvalta suoraan metsälle ja merelle. Meidän sohva myös tuntuu vain paranevan käytössä.

Olen myös keksinyt keinon saunoa rauhassa molempien lasten kanssa. Ela omassa kylpyammeessa saunan ulkopuolella ja Deniz sitterissään seuraamassa Elan touhuja. Kun Deniz oppii istumaan, opetan hänetkin itsenäiseksi kylpejäksi. 😁

6. Paikka, johon olet erityisen tyytyväinen?

Mä ihan oikeasti rakastan meidän kotia tosi paljon ja jokaista sen nurkkausta. Mutta olen yllättynyt siitä, kuinka tyytyväinen olen tähän asuinalueeseen. Tämä ei ole Aurinkolahtea, vaan omien alkuperäisten sanojeni mukaan “ihan skutsissa”. Nyt tuntuu jo siltä, etten muuttaisi koskaan täältä pois.

7. Paikka, jossa olette kun teillä on vieraita?

Olohuone, keittiö ja kesällä toivottavasti lasitetulla parvekkeella, jossa on iso ruokailuryhmä. Tänä kesänä on myös tarkoitus vuokrata usein taloyhtiön rantasauna erilaisiin pikkupirskeisiin.

8. Paikka, josta on paras näkymä (sisälle tai ulos)?

Meidän makuuhuone, olohuone ja parveke/terassi koska se meri ja metsä. Mutta myös keittiöön tulee tosi kaunis aamuvalo, lempeästi viistoon. Auringonlasku taas näkyy parvekkeen ja terassin puolelta. Onneksi aurinko nousee idästä ja laskee länteen… 🤩🙏

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Vastuullisuus

Vanhemmuus ekokriisin keskellä: syyllistäminen ei ole kestävää

Olen muutaman kerran huomannut, että ulkoilessamme esikoisen kanssa (hän täytti helmikuussa 2 v), esikoistani häiritsee kovasti roskat luonnossa. Hän on riittävän huolissaan vaatiakseen minua poimimaan ne maasta mutta kuitenkin sen verran snobi, ettei itse koske niihin. Hän itse varmistaa, että heitän roskan roskakoriin ja jatkaa vasta sitten leikkejään.

On monia asioita, mitä voimme opettaa lapsillemme ekokriisin keskellä. Muiden roskien keräämistä en ole opettanut hänelle, ainakaan suoranaisesti. Toisaalta, kotona heitämme roskat aina roska-astiaan, joten hänelle on ehkä itsestäänselvää, että niin tehdään myös ulkona, vaikka roskat olisivat muiden jättämiä. Olen hänestä niin kovin ylpeä. (Vaikka näin koronan aikaan ei nappaakaan kerätä vastuuttomien ihmisten jätteitä maasta.)

Viime lauantaina oli varsinainen juhlapäivä, nimittäin Suomen ylikulutuspäivä. Olet ehkä kuullutkin, että jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat kuten me suomalaiset, tarvitsisimme yli kolme maapalloa. Koska maapalloja on tiedettävästi kuitenkin vain yksi, yksinkertaistettuna meidän tulisi vähentää kulutustamme kolmannekseen. Sainkin kimmokkeen kirjoittaa vanhemmuudesta ekokriisin keskellä, kun ihailemani Ami Värtö (Pallon kokoinen elämä) nosti teeman esiin sosiaalisessa mediassa.

Kahden lapsen äitinä koen, että minulla on tärkeä rooli vastuullisten arvojen noudattamisessa. Omat lapseni tulevat jatkamaan tällä ainoalla planeetalla minunkin jälkeeni eikä ole yhdentekevää, kuinka he oppivat sitä kohtelemaan jo lapsuudessa. Vaikka lapsemme ovat pieniä (2 v ja 7 kk), yritämme jo nyt panostaa muutamaan asiaan, ja lisätä vastuullisuuskasvatusta sitä mukaa kun he itsekin kasvavat.

Esikoinen aloitti osapäivähoidon maaliskuussa ja hän taitaa olla ryhmänsä ainoa kasvissyöjä. En ole varma, miten kunnallisessa päiväkodissa toimitaan, mutta yksityisessä päiväkodissa kasvisruokavalio onnistui suullisesti ilmoittamalla. En ole vaivanut päätäni miettien, miltä lapsesta tuntuu, kun hän saa oman ateriansa erikseen pakattuna. Se on hänelle normi ja jatke siitä, mitä hän syö tavallisesti kotonakin.

Syömme kotona vegaanista ruokaa ja onnekseni molemmilla lapsillamme on aina ollut tosi hyvä ruokahalu. Kun aloitimme esikoisen kiinteät vegaanisella sormiruokailulla ja soseilla, minua jännitti hänen kasvunsa koska a) imeväisikäisen vegaanisesta ruokailusta on vielä hyvin vähän tietoa ja b) imeväisikäisen vegaaniseen ruokailuun tarjotaan vielä hyvin vähän tukea. Jos hänen painonnousunsa olisi ollut hidasta, tiedän, että ihan ensiksi oltaisiin osoitettu sormella kasvipohjaista ruokavaliota. Onneksi hän on kasvanut hienosti ja syö oikeastaan mitä tahansa tarjotaan (paitsi munakoisoa!). Vauvasta näyttäisi tulevan yhtä reipas syöjä ellei jopa reippaampi. Vaikka uskokaa tai älkää, olen saanut vastata mm. kysymykseen: “Annatteko hänelle lihaa kun hän on poika?” What the actual fuck.

Me käymme esikoisen kanssa myös yhdessä hypermarketeissa ruokaostoksilla ja toistaiseksi hän on todella mukavaa shoppailuseuraa. Leluja saa katsoa ja ihastella, mutta ei ostaa. Kaikkea ihanaa ei tarvitse omistaa, vaan yritämme istuttaa perheeseen sekä kierrätys- että jakamisen kulttuuria. Vaihdamme muiden lapsiperheiden kanssa kirjoja, leluja ja vaatteita. Haluaisin opettaa lapset kärsivällisiksi: jos jotain haluaa, ensin voidaan kiertää kirpparit tai jättää ostoilmoitus somessa. Haluaisin opettaa heidät myös anteliaiksi: lelut voivat olla rakkaita, mutta niiden ei tarvitse olla itselleen ikuisia ja joku muu voi hyötyä niistä enemmän.

Puhumme lasten isän kanssa myös jatkuvasti siitä, että haluamme panostaa kokemuksiin, ei materiaan. Esimerkiksi huikeiden synttärilahjojen sijaan haluan, että lapset muistavat mitä ollaan tehty mikäkin syntymäpäivä. Haluan osoittaa lapsille, että sen sijaan, että ostamme uuden tavaran, voimme käyttää sen saman rahan johonkin mukavaan elämykseen. Lähestyä asiaa niin, että vastuullinen elämäntapa enemmän antaa kuin ottaa.

Sitten on asioita, joita ei tarvitse edes opettaa. Esimerkiksi esikoisen synnynäinen empatia eläimiä kohtaan. Mä en ole erityisen eläinrakas, mutta tyttäreni senkin edestä (kun taas kaikki ihmiset on ainakin aluksi nou-nou). Hän innostaa minua ajattelemaan, että ehkä ihmiset ovat lähtökohtaisesti eläinrakkaita eivätkä koskaan haluaisi heille mitään pahaa, ja ympäristö on tehnyt meistä tällaisia epäsuoria eläinten kiduttajia. (Sori provosointi, mutta onhan se totta.) Siksi yritän tarjota lapsilleni ympäristön, jossa eläinten kunnioitus on läsnä, vaikka myönnän sen olevan välillä vaikeaa kun en tiedä eläimistä juuri mitään eikä kellään lähipiirissäkään ole lemmikkejä.

Ennen kuin tästä blogitekstistä tulee liian pitkä, tiivistän loput asiani lyhyeen: lapseni ovat pieniä, joten olemme tehneet vasta pieniä asioita. Uskon, että tehtävämme vain vaikeutuu heidän kasvaessa, tosin siitä tulee varmasti myös meille vanhemmille eri tavalla antoisaa, kun saamme todistaa joidenkin opetusten oikeasti menvän perille. Haluamme kannustaa, ei syyllistää – niin lapsia, kuin itseämmekin. Jatkuva syyllistäminen ei ole kestävää enkä halua vastuullisuusuupumuksen partaalla ajaa lasteni kanssa Mäkkärin drive iniin Big macille. (Vaikka pohjimmiltani ajattelinkin, että satunnaiset Mäkki-reissut eivät ole suoraan Saatanasta.)

On pakko myös myöntää, että väsyneenä mun on vaikempi pitää arvoistani kiinni. Ja sitähän mä oon viimeiset seitsemän kuukautta ollut: aivan hiton väsynyt yöheräilyihin ja vähän tähän pikkulapsiarkeenkin. Tiedän kuitenkin, että pidemmän päälle vauvavuosi on ohimenevä vaihe ja juurtuneet vastuullisuusarvot tekevät comebackin kun oma jaksaminen normalisoituu. Olen sallinnut myös monia pienempiä juttuja puhtaasta ilosta – kuten pääsiäisenä Ryhmä Hau -suklaamunia ja vappupalloja. Ehdoton ei tarvitse olla, mutta ihan jokainen meistä pystyisi kyllä parempaankin.

Yritän olla ahdistumatta tulevaisuudesta ja miettiä sitä, mihin voimme itse perheenä vaikuttaa. Tulevaisuudessa on varmasti paljon hyvää, myös ilmaston kannalta.

Ps. Kertokaa mitä hevosjuttuja voin tehdä heppahullutyttäreni kanssa?? 🙈

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com