Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Siitä alakuloisuudesta (ja sisäänpäinkääntyneisyydestä)

Tänään vaihtui 35. raskausviikko. Ensi viikolla mulla alkaisi virallisesti äitiysloma. Satunnaista selkäkipua ja erittäin säännöllistä hikoilua lukuun ottamatta olen voinut fyysisesti hyvin. Mutta henkisesti en ole tuntenut olevani oma itseni. Sen sijaan että mulla olisi iso tielle tuleva vatsa, tuntuu että mulla on isot, kaiken tielle tulevat ylikuormittuneet aivot, jotka tarvitsisivat lomaa kroppaani enemmän.

Ja kaikkein vähiten viittaan töihin. Surullisinta kyllä, mutta tuntuu että juuri nyt haluaisin eniten lomaa vähän kaikelta muulta elämältä. Huomaan, että mieleni on vahvasti synnytyksessä ja tulevassa pikkuvauva-arjessa, enkä pysty keskittyä enää ystävieni kuulumisiin tai nauttia sosiaalisista menoista. Vastaan viesteihin huonosti, ehdotan näkemisiä vielä huonommin. Rehellisesti haluaisin viettää kaiken vapaa-ajan esikoiseni kanssa. En tiedä kuinka paljon jos ollenkaan kahdenkeskistä aikaa meillä tulee olemaan tänä syksynä vauvan syntymän jälkeen.

Tiivistettynä: tällä hetkellä kiinnostaa vaipua sellaiseen pre-vauvakuplaan. (Eikä kukaan edes kysy kiinnostustani, sillä olen vaipunut siihen jo.) Mikä on tosi ironista, sillä viime kerralla näihin aikoihin oikein “keräsin” kokemuksia ja kohtaamisia talteen, ja tietysti etukäteen suunnittelin todella menevää elämää vauvan kanssa (siinä jopa onnistuen). Nyt mietin vain kuinka saan peruttua kaikki menot ennen synnytystä ilman että voin vedota fyysisiin vaivoihin (melkein toivoisin kipeitä supistuksia ja vuodelepoa) ja jännitän etukäteen kuinka pystyn kohteliaasti kertomaan kavereille, että kutsun heidät kylään katsomaan vauvaa sitten kun minusta itseltäni tuntuu siltä. Eli ehkä vasta kuukausien jälkeen.

Saatoin siis aikaisemmin pukea tätä tunnetilaa alakuloisuudeksi mutta oikeasti kyse taitaa olla sisäänpäinkääntyneisyydestä. Onko kellään muulla odottajalla ollut raskauden aikana vastaavaa?

Mieli voi toki loppukesän ja syksyn aikana muuttua. Ja melkein näenkin tulevaisuuden meikäläisen toisen korona-aallon ja lock downin keskellä soimaamassa tämän hetkistä itseäni siitä miksen tavannut ystäviä ja elännyt normaalia elämää kun vielä olisin voinut. Mutta en ole koskaan aikaisemminkaan tehnyt päätökset sen perusteella mitä saattaisin myöhemmin ajatella, enkä aio aloittaa nytkään.

Toki pre-vauvakupla voi hyvin olla myös anemiakupla. Jahka saan rautalisillä tai rautainfuusiolla rauta-arvoni nousemaan, saatan hyvin huomata eläneeni jossain ihme sumussa…

*

PS: Pitkästä aikaa (kun kerrankin muistan), alla sunnuntain kunniaksi koko viikon postaukset:

Nuorena naimisiin

Äitiyden aakkoset – äitiys ja raskaus A-Ö:hön

Kaikkea, mitä juuri nyt kuuluu

Siitä alakuloisuudesta (ja sisäänpäinkääntyneisyydestä)

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com