Kategoriat
Perhe & Ihmissuhteet Vastuullisuus

Vanhemmuus ekokriisin keskellä: syyllistäminen ei ole kestävää

Olen muutaman kerran huomannut, että ulkoilessamme esikoisen kanssa (hän täytti helmikuussa 2 v), esikoistani häiritsee kovasti roskat luonnossa. Hän on riittävän huolissaan vaatiakseen minua poimimaan ne maasta mutta kuitenkin sen verran snobi, ettei itse koske niihin. Hän itse varmistaa, että heitän roskan roskakoriin ja jatkaa vasta sitten leikkejään.

On monia asioita, mitä voimme opettaa lapsillemme ekokriisin keskellä. Muiden roskien keräämistä en ole opettanut hänelle, ainakaan suoranaisesti. Toisaalta, kotona heitämme roskat aina roska-astiaan, joten hänelle on ehkä itsestäänselvää, että niin tehdään myös ulkona, vaikka roskat olisivat muiden jättämiä. Olen hänestä niin kovin ylpeä. (Vaikka näin koronan aikaan ei nappaakaan kerätä vastuuttomien ihmisten jätteitä maasta.)

Viime lauantaina oli varsinainen juhlapäivä, nimittäin Suomen ylikulutuspäivä. Olet ehkä kuullutkin, että jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat kuten me suomalaiset, tarvitsisimme yli kolme maapalloa. Koska maapalloja on tiedettävästi kuitenkin vain yksi, yksinkertaistettuna meidän tulisi vähentää kulutustamme kolmannekseen. Sainkin kimmokkeen kirjoittaa vanhemmuudesta ekokriisin keskellä, kun ihailemani Ami Värtö (Pallon kokoinen elämä) nosti teeman esiin sosiaalisessa mediassa.

Kahden lapsen äitinä koen, että minulla on tärkeä rooli vastuullisten arvojen noudattamisessa. Omat lapseni tulevat jatkamaan tällä ainoalla planeetalla minunkin jälkeeni eikä ole yhdentekevää, kuinka he oppivat sitä kohtelemaan jo lapsuudessa. Vaikka lapsemme ovat pieniä (2 v ja 7 kk), yritämme jo nyt panostaa muutamaan asiaan, ja lisätä vastuullisuuskasvatusta sitä mukaa kun he itsekin kasvavat.

Esikoinen aloitti osapäivähoidon maaliskuussa ja hän taitaa olla ryhmänsä ainoa kasvissyöjä. En ole varma, miten kunnallisessa päiväkodissa toimitaan, mutta yksityisessä päiväkodissa kasvisruokavalio onnistui suullisesti ilmoittamalla. En ole vaivanut päätäni miettien, miltä lapsesta tuntuu, kun hän saa oman ateriansa erikseen pakattuna. Se on hänelle normi ja jatke siitä, mitä hän syö tavallisesti kotonakin.

Syömme kotona vegaanista ruokaa ja onnekseni molemmilla lapsillamme on aina ollut tosi hyvä ruokahalu. Kun aloitimme esikoisen kiinteät vegaanisella sormiruokailulla ja soseilla, minua jännitti hänen kasvunsa koska a) imeväisikäisen vegaanisesta ruokailusta on vielä hyvin vähän tietoa ja b) imeväisikäisen vegaaniseen ruokailuun tarjotaan vielä hyvin vähän tukea. Jos hänen painonnousunsa olisi ollut hidasta, tiedän, että ihan ensiksi oltaisiin osoitettu sormella kasvipohjaista ruokavaliota. Onneksi hän on kasvanut hienosti ja syö oikeastaan mitä tahansa tarjotaan (paitsi munakoisoa!). Vauvasta näyttäisi tulevan yhtä reipas syöjä ellei jopa reippaampi. Vaikka uskokaa tai älkää, olen saanut vastata mm. kysymykseen: “Annatteko hänelle lihaa kun hän on poika?” What the actual fuck.

Me käymme esikoisen kanssa myös yhdessä hypermarketeissa ruokaostoksilla ja toistaiseksi hän on todella mukavaa shoppailuseuraa. Leluja saa katsoa ja ihastella, mutta ei ostaa. Kaikkea ihanaa ei tarvitse omistaa, vaan yritämme istuttaa perheeseen sekä kierrätys- että jakamisen kulttuuria. Vaihdamme muiden lapsiperheiden kanssa kirjoja, leluja ja vaatteita. Haluaisin opettaa lapset kärsivällisiksi: jos jotain haluaa, ensin voidaan kiertää kirpparit tai jättää ostoilmoitus somessa. Haluaisin opettaa heidät myös anteliaiksi: lelut voivat olla rakkaita, mutta niiden ei tarvitse olla itselleen ikuisia ja joku muu voi hyötyä niistä enemmän.

Puhumme lasten isän kanssa myös jatkuvasti siitä, että haluamme panostaa kokemuksiin, ei materiaan. Esimerkiksi huikeiden synttärilahjojen sijaan haluan, että lapset muistavat mitä ollaan tehty mikäkin syntymäpäivä. Haluan osoittaa lapsille, että sen sijaan, että ostamme uuden tavaran, voimme käyttää sen saman rahan johonkin mukavaan elämykseen. Lähestyä asiaa niin, että vastuullinen elämäntapa enemmän antaa kuin ottaa.

Sitten on asioita, joita ei tarvitse edes opettaa. Esimerkiksi esikoisen synnynäinen empatia eläimiä kohtaan. Mä en ole erityisen eläinrakas, mutta tyttäreni senkin edestä (kun taas kaikki ihmiset on ainakin aluksi nou-nou). Hän innostaa minua ajattelemaan, että ehkä ihmiset ovat lähtökohtaisesti eläinrakkaita eivätkä koskaan haluaisi heille mitään pahaa, ja ympäristö on tehnyt meistä tällaisia epäsuoria eläinten kiduttajia. (Sori provosointi, mutta onhan se totta.) Siksi yritän tarjota lapsilleni ympäristön, jossa eläinten kunnioitus on läsnä, vaikka myönnän sen olevan välillä vaikeaa kun en tiedä eläimistä juuri mitään eikä kellään lähipiirissäkään ole lemmikkejä.

Ennen kuin tästä blogitekstistä tulee liian pitkä, tiivistän loput asiani lyhyeen: lapseni ovat pieniä, joten olemme tehneet vasta pieniä asioita. Uskon, että tehtävämme vain vaikeutuu heidän kasvaessa, tosin siitä tulee varmasti myös meille vanhemmille eri tavalla antoisaa, kun saamme todistaa joidenkin opetusten oikeasti menvän perille. Haluamme kannustaa, ei syyllistää – niin lapsia, kuin itseämmekin. Jatkuva syyllistäminen ei ole kestävää enkä halua vastuullisuusuupumuksen partaalla ajaa lasteni kanssa Mäkkärin drive iniin Big macille. (Vaikka pohjimmiltani ajattelinkin, että satunnaiset Mäkki-reissut eivät ole suoraan Saatanasta.)

On pakko myös myöntää, että väsyneenä mun on vaikempi pitää arvoistani kiinni. Ja sitähän mä oon viimeiset seitsemän kuukautta ollut: aivan hiton väsynyt yöheräilyihin ja vähän tähän pikkulapsiarkeenkin. Tiedän kuitenkin, että pidemmän päälle vauvavuosi on ohimenevä vaihe ja juurtuneet vastuullisuusarvot tekevät comebackin kun oma jaksaminen normalisoituu. Olen sallinnut myös monia pienempiä juttuja puhtaasta ilosta – kuten pääsiäisenä Ryhmä Hau -suklaamunia ja vappupalloja. Ehdoton ei tarvitse olla, mutta ihan jokainen meistä pystyisi kyllä parempaankin.

Yritän olla ahdistumatta tulevaisuudesta ja miettiä sitä, mihin voimme itse perheenä vaikuttaa. Tulevaisuudessa on varmasti paljon hyvää, myös ilmaston kannalta.

Ps. Kertokaa mitä hevosjuttuja voin tehdä heppahullutyttäreni kanssa?? 🙈

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Raskaus & Synnytys

Kaksi erilaista imetystarinaa – miksi täysimetys onnistui tällä kertaa?

Mä tiedän että imetys on dominoinut blogini palstatilan mutta arvatkaa mitä: se dominoi elämäänikin! Imetän vieläkin sata kertaa päivässä (ja yössä). Ferhat sanoi sen hyvin: “Sä todellakin sait haluamasi TÄYSimetyksen.”

Sitä paitsi, pieni osa teistä haluaa lukeaa imetyksestä lisää – olkoon tämä postaus omistettu juuri heille ja koko sydämestäni toivon että myös jollekin, joka kamppailee oman imetyskokemuksensa kanssa.

Mulla on kaksi lasta mutta kaksi aika erilaista imetystarinaa takana. Esikoisemme syntyi 2/19, kuopus 8/20. Sama äiti, samat rinnat (ja samat matalat / olemattomat rinnanpäät). Esikoista osittaisimetin ja imetys päättyi kokonaan 3 kk jälkeen. Kuopusta täysimetin melkein kuusi kuukautta, kunnes en enää kestänyt hänen koiranpentuilmettä kun koko perhe söi yhteisen pöydän äärellä, ja nyt olemme pari viikkoa vaille puoli vuotta aloittaneet kiinteät.

Miksi imetys onnistui tällä kertaa niin hyvin? Avaan omat kokemukseni ranskalaisilla viivoilla, jotta niistä olisi mahdollisimman helppo ottaa vinkit. Toistan: kokemukset ovat omiani, jokainen äiti ja lapsi on erilainen – kuten omatkin lapseni ovat sen minulle osoittaneet…

ESIKOINEN

  • spontaani alatiesynnytys rv 39+3, synnytyspaino 3300 g (52 cm)
  • toiveena täysimetys
  • tarkoitus oli viettää pari päivää perhepesähotellissa ennen kotiinlähtöä
  • vauva oli kuitenkin jatkuvasti itkuinen vaikka olikin kokoajan rinnalla. Vauvan imuotetta tarkistettiin ja se oli hyvä, mutta rinnan saaminen suuhun oli vaikeaa matalan rinnanpään takia. Otettiin rintakumi avuksi
  • lähtöpäivänä tarkistettiin paino, joka oli laskenut yli 10 % ja määrättiin lisämaito (korviketta). Kysyttiin, että halutaanko lähteä kotiin vai jäädä vielä yhdeksi yöksi seuraamaan imetystä. Olisin halunnut palavasti kotiin mutta vielä enemmän toivoin täysimetystä, joten jäätiin perhepesähotelliin
  • kotona pumpun äärellä pystyin tarjoamaan vauvalle lisämaitona omaa maitoani. Lisämaidon tarve tuntui kuitenkin vain nousevan ja lopulta olin kolmen ruokailutavan vanki: imetys, pumppaus, korvike. Vauvan paino nousi hitaasti vaikka lisämaidon määrä kasvoi (neuvolan ohjeiden mukaisesti)
  • painonnousun hitaudesta huolimatta vauva nukkui ruokailujen välissä tosi pitkiä aikoja. Häntä piti aina herättää syömään 3-4 h välein
  • ensimmäinen tiheän imun kausi n. 4-viikkoisena: en ollut tottunut, että muuten pitkiä pätkiä nukkuva vauva haluaakin kokoajan tissiä ja erehdyin luulemaan, että oma maito ei riitä. Lopetin pumppaamisen (en kai ehtinyt edes pumpata syöttöjen välissä) ja annoin syöttöjen jälkeen korviketta
  • toinen tiheän imun kausi n. 7-viikkoisena: sama juttu, olin vakuuttunut että nyt hän haluaa vain pullosta eikä koskaan tyydy tissiin eikä häntä sinne enää koskaan saa; aloin pumppaamaan kunnes pikkuhiljaa pumpun saaliit vain suretti ja 3 kk kohdalla maitoa ei enää tullut ollenkaan

Esikoisen kohdalla olin motivoitunut täysimettämään mutta loppujen lopuksi en tiennyt imetyksestä juuri mitään. En sisäistänyt, että tiheän imun kaudella vauva saattaa ihan oikeasti asua rinnalla vuorokauden ympäri. Ja kun vauva hylki rintaa, mulla ei ollut keinoja opettaa hänet takaisin siihen.

Nyt jälkeenpäin mietittynä, jos olisin herättänyt vauvaa useammin syömään, hän ei olisi välttämättä herännyt aina niin nälkäisenä ja rintamaito olisi saattanut riittää ilman lisämaitoa. Näin imetyskertoja olisi tullut enemmän ja maidontuotanto olisi tehostunut. Vähemmän nälkäisenä vauva olisi myös maltannut paremmin etsiä matalaa rinnanpäätä ja olisimme saattaneet päästä rintakumista eroon. Rintakumi oli itselläni ainakin kunnon mood killer ja vaikutti maidon tuloon.

Imetys oli pumppuineen ja lisämaitoineen aina vain sellaista säätöä eikä se koskaan tuntunut kivalta ja palkitsevalta. Rintakuminkin kanssa vauvalla oli vaikeuksia syödä ja syöttöjen jälkeen hän ei koskaan ollut tyytyväinen. Korvikkeeseen siirtyminen tuntui todella helpottavalta.

Nyt vauva on ensi viikolla kaksivuotias täysin terve taapero.

KUOPUS

  • spontaani alitiesynnytys nipin napin rv 37+0, synnytyspaino 2700 g (48 cm)
  • toiveena täysimetys, “korjaava” kokemus
  • synnytys meni hyvin mutta pienen koon takia jouduimme pariksi yöksi sokeritarkkailuun. Jokainen mittaus jännitti koska pelkäsin sen johtavan lisämaitoon. Mutta vauva “pääsi läpi” jokaisesta mittauksesta ja kotiuduttiin kahden yön jälkeen
  • rinnanpäät olivat yhtä matalat kuin esikoisenkin kanssa, mutta vauva jaksoi “taistella” imuotteen kanssa parikytkin minuuttia ilman ongelmaa. Ihan jokainen huoneeseen astunut kätilö, joka näki kuinka sinnikkäästi yritimme harjoitella oikeaa otetta, ehdotti rintakumia. Aistin kuitenkin alusta asti, että tämä vauva on kärsivällinen ja rauhallinen, hän jaksaa kyllä, ja lopulta en joutunut turvautumaan rintakumiin kertaakaan
  • vauva söi alusta asti vähintään vuorokauden jokaisella tunnilla. Hän osasi ilmaista nälkämerkit selkeästi ilman kiukkua (tai sitten osasin vain itse lukea niitä paremmin kuin esikoisen kanssa). Olin päättänyt että vaikka tämä lapsi haluaisi viettää rinnalla 24/7, voimavarojeni mukaan annan sen tapahtua
  • kun maito nousi rinnalle, rinnanpäät olivat tavallistakin matalimpia, mutta joskus jos otteen saamisessa kesti vieläkin pidempään, pumppasin pahimman paineen ensin pois

Kuopuksen kanssa meillä ei ole ollut mitään imetyksen liittyvää ongelmaa “olosuhteista” huolimatta (pieni syntymäpaino tai 1,5 v isosisko vaatimassa omiaan). 2 kk syötin pelkästään rinnasta mutta sitten opeteltiin myös pulloon. Aluksi se oli hankalaa, mutta nykyään vauva ottaa pullosta helposti, jos olen itse muualla. Vauva kasvaa reilu kilon kuussa eli maitoa riittää hyvin vaikka esikoisen kohdalla olin kuvitellut että näin runsaat imetyskerrat tarkoittavat päinvastaista.

Kuopuksen kanssa sain tosiaan korjaavan imetyskokemuksen. Olen päättänyt, että puolen vuoden jälkeen imetys saa jatkua jos on jatkuakseen – en ota paineita pumpata pullomaitoa ja jos olen poissa kotoa, en aio murehtia että ovatko rintani saaneet tarpeeksi stimulaatiota tai onko vauva tässä välissä valinnut pullon lopullisesti. Imetys saa jatkua juuri niin luonnollisesti ja helposti kuin mitä se on tähän asti ollut ja jos ei jatku, onhan hän jo “iso” poika. <3

Olen ylpeä meistä kaikista: minusta ja esikoisesta kun yritimme toiveeni mukaisesti ja minusta ja kuopuksesta kun onnistuimme toiveeni mukaisesti. Pian kuopuskin on terve taapero ja tuskin yhtään sen terveempi kuin “korivikevauva” isosiskonsa.

Ja vielä viimeisenä haluan sanoa: täysimetys onnistui 50 % Imetyksen tuki -Facebook-ryhmän ansiosta ja 50 % intuitiolla. Se tiivistää hyvin sen, mistä imetyksessä on kyse: tietoa täytyy olla, omia vaistoja unohtamatta.

Mikäli teillä on mitä tahansa kommentoitavaa tai kysyttävää, pistäkää viestiä kommenttiboksiin. 🙂

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: 

contact@sarandadedolli.com